Heinäkuun retkikertomus jatkuu..

Syltefjordin rakkakivikko ja reilu vuorokausi ilman unta takana suuntasimme maaliskuun reissulta tuttuun Kongsfjordin majataloon. Paikka ei ole edullisimpia majataloista, mutta monet seikat puolsivat jälleen sinne suuntaamista. Kylää ympäröivät rannat olivat olleet maaliskuussa erittäin kuvauksellisia ja telttailemalla ei kuitenkaan voi olla 100% varma että saa kunnolla nukutuksi, etenkään jos parkkeeraa leirintäalueella muiden turistien sekaan. Otimme siis lakanoiden välissä välikuoleman (16h unta) ja kävimme uusin silmin katsomassa “auringonlasku” lähirannoilla.

Maaliskuussa käyttämääni jalustapaikkaa ei enää näkynyt, mutta koitin tähdätä sinnepäin ja kuvata hylätty kalavaja uudestaan kesävaloilla.

Oltuamme Syltellä 16km päässä Hamningbergistä, muutaman tunnin autosiirtymän jälkeen olimme perillä.. Syltestä Hamningberg:n on 16km linnuntietä ja yli 200km öljysoratietä. Varangin puolella kuvauskohteet oli hieman hakusessa, mutta tiellä jolkottellut nuori kettu teki siihen nopean muutoksen. Ensimmäiset kuvat otettiin nopeasti tieltä, mutta kun kettu edelleen pysytteli näköetäisyydellä haettiin autosta lihapullarasia, joka oli pitänyt heittää roskiin jo pari päivää aiemmin. Maanittelulla, rauhallisilla liikkeillä ja jatkuvalla lihapullatarjoilulla kettu saatiinkin aina vaan lähemmäs ja lähemmäs. Autosta lähti mukaan vain yksi laajakulma telejen lisäksi, sitä kun ei uskottu edes tarvittavan.. Kettu suostui kuitenkin hakemaan eväänsä aivan makaavan kuvaajan edestä, joten lopulta laajiksella kuvattiin vuoroissa.

Pikkukettu söi ensin mahansa täyteen ja alkoi sitten kantaa pullia aina vaan kauemmas kivenkoloihin piiloon, eikä pian palannut seisovaan pöytään odottelunkaan jälkeen. Kettua odotellessa ehti vaikka kuvaamaan rantaviivaa ohilipuvia maitovalaita.

Hamningbergin tieltä löytyi vielä 2 muuta kettua, joista toista kuvatiin lihapullien loputtua sekaleipäpalkalla.

Pakollinen Hornöyalla käynti suoritettiin normaalina päiväkäyntinä, huipulla sijaitseva majakka kun oli täyteen buukattu. Olimme suunnitelleet kuvaamamme pesimäkallion elämää hienoissa iltavaloissa, jotka normaalien venekyyditysten piirissä jää näkemättä. Lunnit on kiva käydä moikkaamassa, mutta jotenkin hankala paikasta on perusposeerausten jälkeen on kuvia keksiä. Kolonian elämää on kuitenkin niin mahtava seurailla, että pitänee ehkä seuraavalla kerralla varata vain kiikarit ja eväät mukaan..

Suomeen päästyämme suunnattiin Saariselän Kiilopäälle toiveissa kuvailla maisemia auringonlaskun verran, nukkua pari tuntia ja jatkaa kohti Oulua. Maaliskuussa kuvaamamme puro, aivan tunturin juurella kuului taas suunnitelmiin. Pakkailtiin autolla pikkureppuihin minimaalinen kuvausvarustus, sillä tällä reissulla oli rinkankantokiintiö jo mielestämme täynnä. Opparin puntarilla reput painoi molemmin puolin 15kg, se siitä keveydestä..

Portaat meni kuitenkin melko helpolla, eikä ylös saakka ollut tarvetta mennäkkään, kun 50m ennen lakea portaiden vieressä kanervan varsia napsi 3 kiirunaa. Harvoin on lintukuvaus yhtä leppoisaa kuin näiden hienojen eläinten parissa. Jos pysyi paikoilleen, linnut veti puoliunta parin metrin etäisyydellä välittämättä ihmisistä tai niiden jatkuvasta jutustelusta tippaakaan. Liikkuminen sai aikaan silmien raottamisen mutta usein vain pariksi sekunniksi. Pikainen maisemakuvauskeikka vaihtuikin yhteensä 5:ksi tuntia tunturissa makoiluun, siitä suurimman osan leuka kameran päällä odottaen että linnut tekisivät jotain muuta kuin nukkuisivat.. Pyrstön sukiminen tai lyhyt ruokailutuoki sai heti aikaan kiivasta kameroiden raksutuksen.

Tunturissa käynti sai aamuyöstä kivan päätöksen, yhteensä parinkymmenen keräkurmitsan parven lennettyä ensin ylitsemme ja löydyttyä lopulta uudestaan aivan laen kupeesta. Kävelyllä ja paimentamisella päästiin hetkittäin kuvausetäisyydelle, mutta ilmeisesti muuttoparvi oli sen verran hermostunut että lehahtelivat lyhyitä matkoja ympäri lakea eikä aivan mässäilyetäisyydelle päästy.

Poseeraushaluttomat kurmitsat ja lähestyvä saderintama sai meidät poistumaan alas kohti autoa, päätettiin kuitenkin kiertää kurussa kulkevan tunturipuron kautta. Syvässä uomassaan luikertelevaa puroa reunusti kuitenkin korkeampi kasvillisuus, johon olimme viimeisen viikon aikana tottuneet joten jalustanpaikat olivat harvassa. Auringon altapäin valaisemat pilvet ja tihkusateen yhdistelmä teki mielettömän hehkun taivaankanteen. Filttereitä ja linssejä kuivaillen oli pakko yrittää jotain:

Hehkun hävittyä startattiin kamppeet märkinä auto kohti kotia. Paluumatkalle kertyi pituutta 19h Hamningbergistä Ouluun..

[Show as slideshow]

Retkikertomuksen ensimmäinen osa: Syltefjord

Retkellä ak ja Antti Karppinen

Trackback URI | Comments RSS