Öisellä kellarikierroksella mukana: Antti ja Olli

Viritys koostuu 2:sta bilteman pakoputkesta, oven saranasta, ketjunpalasta ja putkiklemmareista. Systeemi on painava, mutta ilman tuentaa väpättää liikaa. Yhden puomin poistaminen kuvasta photoshopissa olisi vielä melko triviaalia, mutta jos puomi pitää tukea useammalla apupuomilla tai vaijerilla niin photoshopin parissa saa viettää monta pimeää iltaa. Eli takaisin piirrustuspöydän ääreen ja testit jatkuu.

Sillä välin kuvattiin vaihteluksi Volvo C30 T5 perinteisellä tyylillä, muutamin roskapöntöin maustettuna.

Eilen torstaina Finnairin retrokoneen Oulussakäynnin peruunnuttua suunnitelma vaihtui käyntiin Hailuodossa katsomassa tuulta. Paras puhuri ehti hiipua, mutta aallot tuli rantaan saakka (harvinaista Oulunseudulla).

Syltefjordin rakkakivikko ja reilu vuorokausi ilman unta takana suuntasimme maaliskuun reissulta tuttuun Kongsfjordin majataloon. Paikka ei ole edullisimpia majataloista, mutta monet seikat puolsivat jälleen sinne suuntaamista. Kylää ympäröivät rannat olivat olleet maaliskuussa erittäin kuvauksellisia ja telttailemalla ei kuitenkaan voi olla 100% varma että saa kunnolla nukutuksi, etenkään jos parkkeeraa leirintäalueella muiden turistien sekaan. Otimme siis lakanoiden välissä välikuoleman (16h unta) ja kävimme uusin silmin katsomassa “auringonlasku” lähirannoilla.

Maaliskuussa käyttämääni jalustapaikkaa ei enää näkynyt, mutta koitin tähdätä sinnepäin ja kuvata hylätty kalavaja uudestaan kesävaloilla.

Oltuamme Syltellä 16km päässä Hamningbergistä, muutaman tunnin autosiirtymän jälkeen olimme perillä.. Syltestä Hamningberg:n on 16km linnuntietä ja yli 200km öljysoratietä. Varangin puolella kuvauskohteet oli hieman hakusessa, mutta tiellä jolkottellut nuori kettu teki siihen nopean muutoksen. Ensimmäiset kuvat otettiin nopeasti tieltä, mutta kun kettu edelleen pysytteli näköetäisyydellä haettiin autosta lihapullarasia, joka oli pitänyt heittää roskiin jo pari päivää aiemmin. Maanittelulla, rauhallisilla liikkeillä ja jatkuvalla lihapullatarjoilulla kettu saatiinkin aina vaan lähemmäs ja lähemmäs. Autosta lähti mukaan vain yksi laajakulma telejen lisäksi, sitä kun ei uskottu edes tarvittavan.. Kettu suostui kuitenkin hakemaan eväänsä aivan makaavan kuvaajan edestä, joten lopulta laajiksella kuvattiin vuoroissa.

Pikkukettu söi ensin mahansa täyteen ja alkoi sitten kantaa pullia aina vaan kauemmas kivenkoloihin piiloon, eikä pian palannut seisovaan pöytään odottelunkaan jälkeen. Kettua odotellessa ehti vaikka kuvaamaan rantaviivaa ohilipuvia maitovalaita.

Hamningbergin tieltä löytyi vielä 2 muuta kettua, joista toista kuvatiin lihapullien loputtua sekaleipäpalkalla.

Pakollinen Hornöyalla käynti suoritettiin normaalina päiväkäyntinä, huipulla sijaitseva majakka kun oli täyteen buukattu. Olimme suunnitelleet kuvaamamme pesimäkallion elämää hienoissa iltavaloissa, jotka normaalien venekyyditysten piirissä jää näkemättä. Lunnit on kiva käydä moikkaamassa, mutta jotenkin hankala paikasta on perusposeerausten jälkeen on kuvia keksiä. Kolonian elämää on kuitenkin niin mahtava seurailla, että pitänee ehkä seuraavalla kerralla varata vain kiikarit ja eväät mukaan..

Suomeen päästyämme suunnattiin Saariselän Kiilopäälle toiveissa kuvailla maisemia auringonlaskun verran, nukkua pari tuntia ja jatkaa kohti Oulua. Maaliskuussa kuvaamamme puro, aivan tunturin juurella kuului taas suunnitelmiin. Pakkailtiin autolla pikkureppuihin minimaalinen kuvausvarustus, sillä tällä reissulla oli rinkankantokiintiö jo mielestämme täynnä. Opparin puntarilla reput painoi molemmin puolin 15kg, se siitä keveydestä..

Portaat meni kuitenkin melko helpolla, eikä ylös saakka ollut tarvetta mennäkkään, kun 50m ennen lakea portaiden vieressä kanervan varsia napsi 3 kiirunaa. Harvoin on lintukuvaus yhtä leppoisaa kuin näiden hienojen eläinten parissa. Jos pysyi paikoilleen, linnut veti puoliunta parin metrin etäisyydellä välittämättä ihmisistä tai niiden jatkuvasta jutustelusta tippaakaan. Liikkuminen sai aikaan silmien raottamisen mutta usein vain pariksi sekunniksi. Pikainen maisemakuvauskeikka vaihtuikin yhteensä 5:ksi tuntia tunturissa makoiluun, siitä suurimman osan leuka kameran päällä odottaen että linnut tekisivät jotain muuta kuin nukkuisivat.. Pyrstön sukiminen tai lyhyt ruokailutuoki sai heti aikaan kiivasta kameroiden raksutuksen.

Tunturissa käynti sai aamuyöstä kivan päätöksen, yhteensä parinkymmenen keräkurmitsan parven lennettyä ensin ylitsemme ja löydyttyä lopulta uudestaan aivan laen kupeesta. Kävelyllä ja paimentamisella päästiin hetkittäin kuvausetäisyydelle, mutta ilmeisesti muuttoparvi oli sen verran hermostunut että lehahtelivat lyhyitä matkoja ympäri lakea eikä aivan mässäilyetäisyydelle päästy.

Poseeraushaluttomat kurmitsat ja lähestyvä saderintama sai meidät poistumaan alas kohti autoa, päätettiin kuitenkin kiertää kurussa kulkevan tunturipuron kautta. Syvässä uomassaan luikertelevaa puroa reunusti kuitenkin korkeampi kasvillisuus, johon olimme viimeisen viikon aikana tottuneet joten jalustanpaikat olivat harvassa. Auringon altapäin valaisemat pilvet ja tihkusateen yhdistelmä teki mielettömän hehkun taivaankanteen. Filttereitä ja linssejä kuivaillen oli pakko yrittää jotain:

Hehkun hävittyä startattiin kamppeet märkinä auto kohti kotia. Paluumatkalle kertyi pituutta 19h Hamningbergistä Ouluun..

[Show as slideshow]

Retkikertomuksen ensimmäinen osa: Syltefjord

Retkellä ak ja Antti Karppinen

Sylten suulakoloniasta ei löydy paljonkaan informaatiota netistä, mutta määränpäähän pääsyyn vaadittavan n. 7km kävelyn kerrottiin olevan hankalampi kuin pelkästä etäisyydestä voisi päätellä ja lisäksi pesimäkolonian lähellä pääsy vaatisi joidenkin lähteiden mukaan hieman rohkeutta.. Ainakin ensimmäinen tieto pitää paikkaansa. Syltefjord:n kylässä on opaskyltti jossa sanotaan kolonian etäisyydeksi 11km ja matkanvarrella olisi Sandfjordin hylätty kalastajakylä, 7km päässä lähtöpaikasta. Alkumatka oli erittäin asiallisesti opastettu maahan pystytetyin puukepein. Ainakin selkeässä säässä puukeppejä näkyi aina pari seuraavaa ja niiden avulla oli helppo suunnistaa eteenpäin. Polkujakin saattoi käyttää opasteena, mutta “ihmispolun” ja “poropolun” erottaminen on hankalaa, “poropolkuverkosto” on kattava mutta ei välttämättä vie perille, ainakaan suorinta tietä.. =)

GPS:llä tarkistettuna (linnuntietä) Sandfjord oli n. 5.5km päässä lähtökyltistä, mutta sinne päättyivät alkumatkan opasteena toimineet puukepit ja edessä oli valinta lähteäkkö heti kylästä kipuamaanvuononpohjukasta vuononreunan päälle vai seurata rantaviivaa ja kivuta rinne ylös loivasti.

Ennen valintaa päätettiin pitää pieni tauko ja kuvailla vuononpohjukkaan laskevan joen suulla peseytyviä kajavia:

Meitä oli opastettu nousemaan ylämäki heti kylästä, mutta emme sitä noudattaneet vaan lähdimme rantaviivaa kohti niemen kärkeä, osin toivoen että opasteet jatkuisivat edempänä, sillä kylästä nousevassa rinteessä opasteita ei ainakaan näkynyt. Rantaviivan seuraaminen johtaa luonnonsuojelualueen reunalle ja siitä kohtaa on pakko ottaa jyrkempi reitti ylärinteeseen. Rinne on pelkkää karitsankokoista rakkaa, jonka huiputus on rinkkaselässä melkoisen savotta. Onneksi jyrkkä osuus ei ole pitkä, mutta rakka ei lopu tasaisellakaan..

Perille kuitenkin päästiin, tai ainakin olimme vahvasti siinä uskossa, kun iloinen kajavannaukuna alkoi kuulua jyrkänteen takaa ja rantaviiva alkoi kääntyä niemenkärjen merkiksi. GPS näytti suoraksi etäisyydeksi 6.4km Syltefjordista. Syy pelkkään uskomiseen oli matkanaikana mereltä puskenut sankka merisumu, joka piti näkyvyyden alle 50:ssä metrissä merelle. Ylhäällä vuononreunan päällä sitävastoin oli näkyvvyyttä kilometrikaupalla ja aurinkokin paistoi täydeltä terältä. Päätetiin laittaa leiri pystyyn, alkaa ruunalaittoon ja lepäilemään, kuvaamaankaan kun ei ollut asiaa vaikka suulapahta jostain pilkottaisikin.

30 tuntia myöhemmin vuono selkeni, aivan yhtä nopeasti kuin se oli sumuun uponnukin. Näky leiripaikasta alas oli sanoinkuvaamaton. Melkein tuntui että olisimme heränneet eri leiristä, kuin missä olimme makuupusseihin kömpineet. Vastarannan Hamningberg näkyi nyt kirkkaana, samoin vuononpohjukassa Sandfjord. Alhaalla oli kajavayhdyskuntaa niin kauas kuin saattoi nähdä ja suoraan kohdalla n. 40m korkea pahta, jonka huippu oli vieriviereen asettuneiden suulien valtaama! Ennakkotietojen mukaan, paikalla on Norjan suurin kajavayhdyskunta kooltaan 150 000 pesivää paria!! ja noin 100 paria suulia, mausteena seassa jonkinverran ruokkilintuja; etelänkiisloja, ruokkeja sekä riskilöitä. Lintuja siis riitti, ei tarvinut kuin päästä niitä lähelle.

Pienellä kävelyllä löydetiin parikin loivempaa kohta, josta rantaan pääsisi laskeutumaan. Vähimmäisvarustus pakattuna reppuun käytiin tutustumassa alakertaan ja tutkimassa mistä pahtaa ja suulia pääsisi kuvaamaan. Pahtaa lähimmän rinteen noin puolessa välissä on kapea lippa, jota pitkin voi kivuta kalliohyllylle, noin 30m päähän pahdasta ja sopivasti sen huipun korkeudelle. Hyllylle pääsy ei ole kuivalla kelillä erityisen haastavaa, mutta lipassa on kapeampi kohta, noin puolimetriä leveä, jonka kohdalla seinämässä, mihin kävellessä nojaa, on pieni ulkonema joka entisestään kaventaa kulku-uraa. Tuo kapeikko ohitettuaan pääsee istumaan ruohomatolle ja katsomaan suulakolonian elämää melko lähietäisyydeltä. Jylhiltä maanmuodot toki tältä hyllyltäkin näyttää, reunalta alas kivikkoon on 40m pudotus, sama mitä kapeaa lippaa kävellessäkin. Kiikareilla pystyi laskemaan pesistä 99 suulanpoikasta ja katselupaikasta näki vain osan pesistä. Ennakkotietojen 100 paria osoittautui jonkinverran vanhaksi, nykyään suulapareja on koloniassa jopa 450.

Pahta sijaitsee kuvausmielessä hieman haasteellisessa paikassa, 100m korkean vuononreunan kupeessä, että vaikka keskikesänaurinko ei noin pohjoisessa laskekkaan, niin sen säteet ei kohtaa suulia auringon ollessa alimmillaan vaan käytettävissä on melkein pelkästään “kovaa valoa”. Laskimme suunnilleen, mihin aikaan aurinko alkaa paistaa suuliin ja päätimme käyttää edeltävä yö rannalla maisemia ja yksityiskohtia kuvaten. 3:n päivän vierailusta 1 päivä meni sumussa ja kahtena päivänä kuvattiin. Alla parhaita paloja sumun mentyä ohi:

[Show as slideshow]

Reissussa ak ja Antti Karppinen

Linnussa ei näkynyt mitään ulkoista merkkiä törmäyksestä, mutta sen kunto heikkeni nopeasti ja pian saimme Esan kanssa todeta sen siirtyneen autuaammille kalastusvesille.. Puntari kertoi myöhemmin linnun painoksi 1600g, kun se normaalisti suulalla on 2800-2900g, joten nälkiintyminen voi olla varsinainen kuolinsyy, eikä voimalinja. Ehdin valitettava lyhyen tapaamisen aikana ottaa muutaman kuvan tuosta uskomattoman hienosta merilinnusta. Ympäristö ei ole aivan sitä, mihin suulan tavatessa on tottunut, mutta käykööt nämä edes jonkinlaisena dokumenttinä vierailusta.

Kiitos Esalle kuvausmahdollisuudesta.

[Show as slideshow]

Suurimmat naulat potkittiin auton edestä pois ja rekvisiitaksi kasattiin mm. nurkissa lojuneita osittain rikkinäisiä tuoleja. Tulokset alla:

Ja vielä yleiskuva hallista: